Vuonna 2007 PlayStation 3:lle julkaistu toiminta/seikkailupeli Heavenly Sword (Taivaan Miekka) on yksi ensimmäisistä peleistä, joita ostin hommattuani kyseisen pelikonsolin. Tästä voitte vetää johtopäätöksen, että kansi oli melko vakuuttava, ja tarjoaa kiinnostavan tietopläjäyksen pelin ideasta. Peli on k16, joten nuoremmat pelaajat joutuvat vielä odottamaan ennen kuin pääsevät testailemaan tätä action-huipennusta.

Nyt sitten vähän siitä edellä mainostetusta ideasta:

Eli pelin pääajatus on pitkälti taistelu. Sitä tehdään paljon. Ja tarkoitan siis PALJON. Mutta kuten joissain toisissa peleissä, tässä nimenomaisessa gamessa se ei niinkään häiritse, vaan kamppailut sisältyvät tarinaan hyvin, eikä niihin ehdi kyllästyä. Varsinkin jos sattuu pitämään tuhatpäisten sotilasarmeijoiden seivästämisestä ihan omin voimin. Mainittakoon myös, että raskaan koulu/työ/whatever-päivän jälkeen moinen kahakointi toimii erinomaisena stressinpurkukeinona (nimimerkillä kokemusta on). 

Vaikka Heavenly Sword keskittyykin erityisen paljon fyysisiin taistelukohtauksiin, se sisältää myös erinomaisesti kirjoitetun tarinan nuoren naisen henkisestä kamppailusta omaa sisintään vastaan. Juonen edetessä soturineito Nariko, joka on koko elämänsä ajan saanut kuulla olevansa klaaninsa ylle langetettu kirous, on tartuttava Taivaan Miekkaan ja selvitettävä, onko hänestä kohtalonsa kumoajaksi, vai olisiko hänen pitänyt kuolla samana yönä kuin syntyi. 

Juoneen kuuluu myös sota julmaa hallitsija Bohania vastaan, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan Taivaan Miekan löytäminen ja omistaminen. Hänen todelliset tarkoitusperänsä paljastuvat tarinan mittaan mustan linnun muodossa (mystery, huh?) 

Hahmoja:

Nariko: Nuori, atleettinen naissoturi, jonka väitetään kantavan mukanaan kirousta, joka on tuleva tuhoamaan koko hänen klaaninsa. Muutamien päivien aikana Narikon on selvitettävä, onko hän kirous, jumala vai jotain aivan muuta. Hän on erittäin taitava taistelija, ja yhtä tulisieluinen kuin punaiseva leimuavat hiuksensa. 

Kai: Kai on suoranainen piristysruiske tarinalle. Tuo pikku tyttö (nainen?) on niin pomppiva, elämäniloinen ja hulluuden rajalla tasapainotteleva hahmo, ettei hänestä voi olla pitämättä. Hän keventää muuten surumielistä juonta hauskoilla tempuillaan ja puhetavallaan, mutta on pääosassa kohtauksessa, joka saa palan nousemaan Narikonkin kaltaisen suuren soturin kurkkuun. 

Bohan: Julma, mielisairauden partaalla heiluva kuningas, joka ajaa takaa Narikon klaania tietäen, että näillä on hallussaan Taivaan Miekka, jota hän kipeästi (lue=sairaalloisesti) tahtoo. Hänellä on komennossaan paitsi valtaisa armeija, myös useita kieroutuneita apureita, joita vastaan Nariko joutuu kerta kerralta taistelemaan pitääkseen klaaninsa, perheensä turvassa. 

Shen: Narikon isä ja klaanin arvovaltainen johtaja. Shen on kurinalaisuuden, voiman ja päättäväisyyden ruumiillistuma, mutta tyttärensä kanssa hän ei oikein osaa kommunikoida. Tarinan lopun partaalla hän kuitenkin ymmärtää täysin, miksi Nariko valitsi sellaisen tien kuin valitsi, ja miten väärässä hän itse oli vuosikausia sitten ollut epäillessään päätöstään antaa tytön elää (kyllä, Shen oli aikeissa surmata Narikon tämän ollessa lapsi. Creepy, don't you think?). 

Lyhyesti ja ytimekkäästi, shall we?

Heavenly Sword on erittäin tasokas peli ainakin minun mielestäni. Taistelukohtaukset on toteutettu kauniisti (taistelu... kaunis... you know what I mean) ja elokuvapätkät pelin aikana ovat hyvällä grafiikalla tehtyjä ja kuljettavat juonta hyvin eteenpäin. Ainoa nurja puoli oli se, että pelasin tämän läpi aivan liian nopeasti.

Ensinnäkin täytyy mainita, että luin tämän kirjan erään hyvän ystäväni suosituksesta. En olisi kuunaan tullut valinneeksi kirjaa kannen perusteella, joten jos aiot tämän arvostelun luettuasi kipittää lähikirjastoon kyseistä teosta lainaamaan, kannattaa hyllyt koluta huolella läpi. Itse kävelin kirjan ohi about viisi kertaa ennen kuin haukankatseeni havaitsi harmahtavan selkämyksen kirjameren seasta. 

Adams on tunnettu mm. teoksestaan Linnunradan käsikirja liftareille. Tai jos tuo tieteiskirjallisuuden klassikko ei soita kelloja (shame on you!), on kirjailija kirjoittanut myös muita fiktiolla leikitteleviä kirjoja, joten nyt pää ulos sieltä tynnyristä ja kirja kauniiseen käteen. 

Sielun pitkä pimeä teehetki on julkaistu vuonna 1988, mutta vielä kahden vuosikymmenenkin jälkeen kirja valloittaa lukijan kuin lukijan letkeällä kielellään, ripeillä tapahtumakäänteillään ja auttamattoman huvittavilla henkilöhahmoillaan. Vaikka juoni on perustavaa laatua, sitä sävyttävät niin omaperäiset tavat ilmaista asioita, ettei juoneen loppuviimein edes kiinnitä erityisemmin huomiota. Toinenkin pikkuseikka erottaa tämän kirjan useimmista muista: hahmoja kuvaillaan hädin tuskin ollenkaan. Mielikuvien luominen jää siis pitkälti lukijan huoleksi, mutta tässä tarinassa se todella toimii. 

Kirjan henkilöitä:

• Dirk Gently: Kirjan päähenkilö. Erittäin suorasanainen, erittäin oivaltava, mutta auttamattoman epäsiisti yksityisetsivä, jonka viimeisin toimeksianto alkaa ikävästi, kun asiakkaan pää päätyy pyörimään levylautasen päälle tämän oman talon kellariin.
• Kate Schechter: Okei, yrittäkääpä lausua tämän naisen nimi takeltelematta! Kate on kaikessa energisyydessään ja temperamenttisuudessaan miltei yhtä kimurantti kuin nimensäkin, mutta juuri se tekee hänestä niin rakastettavan hahmon. Katen ja Dirkin polut risteilevät useasti tarinan aikana, ja juonen kerronta vaihtelee liki luvuittain näiden kahden välillä. Heidän taidokkaasti kirjoitettuja dialogejaan on ilo seurata.
• Tor: Niille jotka eivät tunne skandinaavisia jumalmyyttejä (perustietoutta, herranen aika!) kerrottakoon, että Tor on äkkipikainen ukkosen jumala, jonka Kate kohtaa kirjan alussa ollessaan Heathrowin lentokentän lähtöselvityksessä. Torin mukana kulkee jumalalle tyypillinen vasara, jonka voimia päästään seuraamaan juonen kuluessa monta kertaa. 

Juonen alkuasetelma lyhyehkösti: 

Kate Schechter on aikeissa matkustaa lentokoneella Osloon, mutta matkaan tulee odottamattomia mutkia, kun kentällä tapahtuu räjähdys, joka muuttaa Katen päämäärän Oslosta sairaalaan. Ennen räjähdystä Kate muistaa käyneensä kiivasta sananvaihtoa ulkomaalaisen miehen kanssa, joka ei jostain syystä ollut katsonut aiheelliseksi ottaa mukaansa passiaan, lippuaan tai luottokorttiaan ja joka seisoi lähtöselvityksen jonossa aivan Katen edessä estäen tätä pääsemästä koneeseen. Kate kohtasi tuon samaisen miehen useaan otteeseen juonen edetessä. 

Sillä välin Dirk Gently, epämääräisin metodein työskentelevä yksityisetsivä painiskelee mitä omituisemman ongelman parissa: mitä tehdä, jos asiakkaaltasi on leikattu pää irti vain päiviä sen jälkeen, kun tämä väitti kohdanneensa yli kaksimetrisen takkutukkaisen otuksen, jolla oli vihreät silmät, sarvet päässään ja viikate. Myöhemmin juttuun sekaantuu vielä tukku jumalia, vihanhallintaongelmainen kotka ja juoma-automaatti, joka ei ole juoma-automaatti. Miten sekavaksi yksi pikku murhatutkimus voi luisua?

Let's find out, shall we? 

Kirjan juonta en tietenkään kokonaan paljasta (in your face you lazy ones), joten saatte tutustua teokseen ihan omin nokkinenne. Tämä myös siksi, etteivät nuo kiltit koululaiset käyttäisi tämänkaltaisia blogeja kirjallisuusesitelmiinsä välttyäkseen itse kirjan lukemiselta. Eli jos avasit ja luit kaiken kirjoittamani tähän asti vain siinä toivossa, että saisit luntattua juonen pääkohdat täältä, minun täytyy taputtaa sinua lohduttavasti päälaella ja tuumata: "Parempi onni ensi kerralla, laiskuri."

Oma mielipiteeni lyhyesti: Pidin tästä kirjasta kovasti, enkä malta odottaa pääseväni tutustumaan Dirk Gentlyn muihin seikkailuihin (kyllä, etsivästä on kirjoitettu useampiakin tarinoita). Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja niille, jotka osaavat arvostaa hyvää kerrontaa, hauskoja sutkautuksia ja sitä, ettei koko lukemiskokemusta tarvitse tuhlata yksityiskohtien miettimiseen ja mielessäpitämiseen. 

Katkelma kirjan alusta: 

Lentokentät ovat rumia. Jotkin ovat erittäin rumia. Muutamat yltävät rumuuteen, joka voidaan saavuttaa vain erityisponnistuksin. Rumuus johtuu siitä, että lentokentät ovat täynnä väsyneitä ja kiukkuisia ihmisiä, jotka ovat juuri huomanneet matkatavaroidensa joutuneen Murmanskiin (Murmanskin lentokenttä on ainoa poikkeus tähän muuten pätevään sääntöön), ja arkkitehdit ovat töissänsä yrittäneet heijastaa tätä asiantilaa.

He ovat koettaneet korostaa väsymys -ja äkäisyysmotiivia karkein muodoin ja hermoja repivin värein, erottaa matkustajat mahdollisimman vaivattomasti ja lopullisesti matkatavaroistaan ja perheenjäsenistään, hämmentää matkailijat nuolilla, jotka näyttävät osoittavan ikkunoihin, kaukaisiin solmiotelineisiin tai Ursa minorin senhetkiseen sijaintiin yötaivaalla ja lisäksi tuoda vesijohto -ja viemäriputket mahdollisimman hyvin esille sen korostamiseksi, että ne toimivat, sekä kätkeä lähtöporttien sijainti, luultavasti siksi, että ne eivät toimi. 

- Adams, Douglas "Sielun pitkä pimeä teehetki", sivu 7